Paimenkoira, joka päätti, että ankanpoikaset ovat sen lauma

Suurimman osan elämästään se työskenteli lampaiden kanssa kukkuloilla: liikkeelle aamun ensivalossa, kotiin hämärissä, häntä alhaalla ja katse laumassa. Kun ikä hidasti sitä, perhe toi sen pihapiiriin ottamaan rennommin.

Rennosti ottaminen ei kuitenkaan osoittautunut sen tyyliksi.

Sinä keväänä navetassa kuoriutui poikue ankanpoikasia. Muutamassa päivässä vanha koira oli nimittänyt itsensä vastuuhenkilöksi. Joka aamu se odottaa navetan ovella, kunnes pieni jono taapertaa ulos, asettuu sitten sen perään, tönäisee kuonollaan jälkeen jääneet takaisin paikoilleen ja ohjaa koko kulkueen pihan poikki lammelle.

Se ei koskaan jahtaa eikä koskaan hauku. Se kulkee vain samaa kärsivällistä kaarta, jota se kerran kulki sadan lampaan perässä – vain paljon lyhyemmin ja paljon hitaammin.

Vanha vaisto, uusi lauma

Kun ankanpoikaset ovat vedessä, koira käy makuulle rannalle leuka tassujen päällä ja katselee. Kun ne kiipeävät ylös, se tuo ne takaisin. Kukaan ei opettanut sitä tähän, eikä kukaan perheestä ole raaskinut kertoa sille, että se on eläkkeellä.

Paimenkoirat on jalostettu keräämään ja siirtämään eläimiä, ja monet niistä näyttävät olevan onnellisimmillaan, kun niillä on tehtävä. Tämän koiran tehtävä vain muuttui pienemmäksi, pörröisemmäksi ja huomattavasti äänekkäämmäksi.

Ankanpoikaset eivät näytä panevan pahakseen. Nykyään, jos koira myöhästyy muutaman minuutin, ne odottavat sitä navetan ovella.